Något annat än det här

Minä olen ollut matkalla jo kauan. Minulla ei ole ollut päämäärää vaan tärkeämpää on ollut matka eikä suinkaan se määränpää, niinkuin eräs yksisilmäinen laulaja asian ilmaisee. Voisi kai sanoa, että nykyinen matka alkoi muutosta Turkuun, sieltä vaihtoon Newcastleen, jonka jälkeen alkoi Suomen matalalento-osuus, joka pakotti minut tekemään joidenkin näkökulmasta radikaalinkin päätöksen. Jätin Suomen maankamaran ja matkani jatkui ensin Egyptin Hurghadaan, sieltä suurten mullistusten jälkeen Pirttikoskelle, parin kuukauden jälkeen taas Hurghadaan, sieltä Länsi-Afrikan ”hymyilevälle rannikolle” Gambiaan (johon en muuten ikinä elämässäni enää palaa) ja hieman sivistyneempään Senegaliin. Gambiasta lähdin kohti Sharm el Sheikhiä, jonka jälkeen Suomen kautta lähdin kohti Kosin kaunista saarta. Vähän yli viikko sitten sanoin hyvästejä, joissa oli jälleen lopun alkua tai oikeastaan kai jo lopun loppua ja uuden alkua. Kun lähdin Kosilta, en sanonut hyvästejä ainoastaan rakkaille kollegoilleni, vaan myös koko kahden vuoden rupeamalleni oppaana. Olin rikkaampi kuin koskaan ennen: ystäviä, tuttavia, kokemuksia, itkua, naurua, uusia kieliä ja kulttuureita. Nyt matkani jatkuu, mutta tällä kertaa niin, että saan tukikohdan. Saan paikan, jota hyvässä tapauksessa voin alkaa kutsua kodiksi, vaikkakaan ihan niin toiveikas en ole vielä tässä vaiheessa. Ensi sunnuntaina muutan Ruotsin Göteborgiin ja alan jälleen opiskella. Göteborgista tulee tukikohtani ainakin kolmeksi vuodeksi, minkä siis opiskeluni Göteborgin yliopistossa medie- och kommunikationsvetarprogrammet -ohjelmassa kestää. Kenties kauemminkin, kuka tietää. En usko, että kaukokaipuuni lähtee mihinkään, mutta se on kenties hieman muuttunut. Olen alkanut huomata toisenlaista kaipuuta. Sellaista, mikä pyytää jäämään paikoilleen ja katsomaan olisiko minusta vihdoin siihen. Nyt on ainakin aika ja mahdollisuus kokeilla, mitä tapahtuu. Vaikka matkani siis jatkuu, aion kuitenkin opasurani mukana lopettaa myös Aina matkalla jonnekin -blogini. Kuten olette huomanneet en ole ollut kovinkaan ahkera bloggaaja, ja tällä tavalla saan jonkinlaisen taakan poistumaan myös omilta harteiltani. Minun matkastani on tullut jo nyt uskomattoman hieno. Mitä kaikkea minulla onkaan vielä edessäni? ~Aina matkalla jonnekin. Minne ikinä päätyykin on puolitiessä jostain, tietää sen varsin hyvin itsekin.~

Minun saareni

Vasta viikko sitten saavuin Dodekanesian saaristoon kuuluvalle Kosin saarelle, ja jo nyt olen menettänyt saarelle sydämeni. Olen ihmetellyt, miksi en ole aikaisemmin tullut Kreikkaan, sillä maa on uskomattoman kaunis, ja tällä saarella on vaikka kuinka paljon tekemistä. Introviikko alkaa olla hiljalleen lopuillaan ja perjantaina olen lentokentällä vastaanottamassa ensimmäistä koneellista lomailijoita, mutta mitä kaikkea olen jo ehtinyt kokea! Heti Kosille saavuttuani, tapasin vanhan kämppikseni ja ystäväni Christianin. Jälleennäkemiset ovat yksi tämän työn parhaita puolia. Meille on tulossa hieno kesä! Asetuin taloksi uuteen asuntooni, ja tässä viikon aikana ehdin jo kerran muuttaakin. Olemme kiertäneet saarta autolla ja minä myös pyörällä. Ensimmäisenä vapaapäivänäni suuntasin pyörän nokan ensin kohti Asklepeionia, vanhoja raunioita, joissa aikoinaan Hippokrates opetti viisauksiaan. Sieltä matka jatkui Pilin kylään. Matka meni hyvin, ja päätin, että kun olin jo Piliin asti tullut niin pyöräilen vielä kylän vanhaan osaan. Pahaa aavistamatta aloin taivallukseni. Aluksi en edes huomannut, että matka oli kovin ylämäkivoittoista. Minuutit kuluivat ja pyöräily alkoi toden teolla tuntua reisissä. Olin jo luovuttamaisillani, mutta sitten eräs vanha kreikkalainen mies tuli mopedillaan vastaan ja sanoi, että matkaa ei ole enää paljoa jäljellä. Niinpä jatkoin, taluttamalla kylläkin. Saavuin parkkipaikalle, josta lähti kinttupolku ylöspäin. Itku meinasi päästä, mutta sisu ei antanut antaa periksi. Jatkoin taivaltamista ja pääsin kuin pääsinkin huipulle. Vuoren rinteellä oli kahvilla, jossa nautin frappea ihastellen henkeäsalpaavia maisemia Aegeanmerelle ja alapuolella oleviin kyliin. Eilen kävimme Turkissa, Bodrumin kaupungissa. Pienen kaupunkikierroksen jälkeen tapasimme pari opaskolleegaamme, joiden kanssa olimme työskennelleet aiemmin. Lisää jälleennäkemisiä on vielä tulossa myöhemmin kesällä. Täällä on kesä, ja nautin elämästä. Uusi huikea kappale elämässäni on juuri alkanut.

Nahkatakkinen tyttö

Olen kotona. Lähes kaksi kuukautta Sharm el Sheikissä meni todella nopeasti ja nyt olen jälleen Suomessa. Tuntuu mahtavalta. Aina Egyptiin mennessä minulla on kuherruskuukausi, mutta sen jälkeen todellisuus lyö päin näköä. Sama tapahtui tälläkin kerralla. Ensimmäinen kuukausi meni kuin siivillä, mutta sitten asiat alkoivat ärsyttää ja mitä enemmän aikaa kului sitä enemmän ärsytti. Nyt tuntui taas hyvältä päästä pois ja päästä Suomeen perheen pariin.
Tiedossa on kolmen viikon loma, ja sitten matka jatkuu Kosille 2.5. Elämä on ihan suhteellisen ihanaa.

Minun tuulessa soi

Kaksi päivää sitten en vielä tiennyt mitään. Tänään tiedän kaiken, minkä halusinkin tietää. Maanantaina lähden kohti Sharm el Sheikhiä. Kesäni tulen viettämään Kosilla. Sain juuri sen, mitä halusinkin. Olen onnellinen.

Tie

Internetittömyys sai bloggailuni pysähtymään, mutta asialle on kenties tulossa nyt muutos. Talvikausi Gambiassa on ohi. Tänään lähden viimeisen Suomi-lennon mukana Suomeen. Eilen illalla en vielä tiennyt mitä tuleman pitää, mutta yksi puhelinsoitto muutti kaiken. Olen Suomessa lauantaina klo 3.25. Suomesta ja pakkasesta ehdin nauttia yhteensä 54 tuntia ja 5 minuuttia, sillä maanantaina klo 9.30 lähden kohti Sharm el Sheikhiä. Outoa, mutta minkäs teet.
Gambia ei tule jättämään minuun mitään suuria tunnejälkiä. Olen melko varma, etten tule tänne enää takaisin. Kolme kiertomatkaa rikkaampana kuitenkin lähden täältä, eikä kokemusta voi mikään ottaa minulta pois. Helpotus lähdön hetkellä on kuitenkin huomattavan suuri.
Olen tällä hetkellä sen verran pyörällä päästäni, etten pysty mihinkään runollisiin mestarisuorituksiin. Ehkä huomenna olen jo vähän viisaampi ja pystyn kertomaan jotain lisää. Matka jatkukoon.