Tästä eteenpäin

Vihdoin ja viimein tänään, 28.10.2011, oli minun viimeinen työpäiväni Egyptin Hurghadassa. Ei pidä käsittää väärin ensimmäistä lausetta. Minulla on ollut upea vuosi, rakastan edelleen työtäni ja Egypti on hieno maa. Tällä hetkellä olen vain niin väsynyt, että viimeiset kaksi viikkoa ovat tuntuneet kahdelta kuukaudelta.
Viimeiset kaksi päivää aion viettää sukeltaessa ja ystävien parissa.Ja tietenkin pakatessa.
Pian olen Suomessa. Se tuntuu uskomattoman hyvältä.

Innan allting tar slut

Viikko. Yksi viikko. Seitsemän päivää. Viisi työpäivää. Lasken päiviä, että vihdoin saan tulla Suomeen. Aikani täällä on täysi, ja juuri nyt viikko tuntuu todella pitkältä ajalta.

Työt ja päivät

Päivittäin Egyptissä tulee vastaan mitä värikkäämpiä persoonia ja ihmisiä. Tässä tuleekin koottuna muutama ammatti, joita en haluaisi Egyptissä harjoittaa.

Hamam-pesijä: Kävin tänään elämäni ensimmäisessä hamamissa, eli turkkilaisessa kylvyssä. Siellä minut kuurattiin päästä varpaisiin. Vaikka itse nautin, mietin miltä minun pesijästäni tuntuu. Kuurata likaa ihmisistä päivästä toiseen ensin pesukintaalla ja sitten vaahdolla. Kaikki kunnia hamam-pesijälleni.

Taksinkuljettaja: Varmasti yksi vaarallisimmista ammateista täällä. Ajaa työkseen säännöttömän liikenteen ja ajohidasteiden ihmemaassa ei ole haaveammateissani. Tuskin edes saisin töitä, sillä olen huono valehtelemaan, huijaamaan ja varsinkin tekemään silmänkääntötemppuja.

Poliisi: Vaikka poliisin uniformu Suomessa saattaakin aiheuttaa väristyksiä siinä positiivisessa mielessä, Egyptin poliisit eivät ole kovin suuressa huudossa. Ei auktoriteettia ja pelkkää halveksuntaa. Ei kiitos.

Napatanssija: Vaikka tykkäänkin olla esillä, lanteiden keikutus kilisevissä bikineissä yleisön edessä ei sytytä.

Wc-nainen: Wc-paperin jakaminen puntaa vastaan ja vesihanan avaaminen käsien pesun ajaksi saa kenet hyvänsä aivokuolleeksi.

Hiljaiset sillat

En ole pitkään aikaan tuntenut haltioitumista, jonka hyvä kirja saa aikaan. Kuinka se imee minut maailmaansa ja pesiytyy minuun - jää kummittelemaan. Aamulla yhdentoista aikaan avasin Robert James Wallerin Hiljaiset Sillat. Kahdelta iltapäivällä suljin kirjan kyynelten valuessa poskillani. Koska olin nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan tiesin, mitä odottaa, mutta oma tunnetilani voimisti lukukokemusta.

Tällä hetkellä tiedän kivuliaan tarkasti, miltä jäähyväisten aiheuttama tuska tuntuu, joten oli helppo samaistua kirjan tunnelmiin. Miltä tuntuu elää hetkessä, miltä viimeinen kosketus tuntuu, viimeinen katse, sana. Mistä tietää näkeekö toista enää milloinkaan. Miltä tuntuu tietää, että kaikki tapaamani ihmiset ovat jättäneet jälkensä minuun, ja nuo jäljet ovat muovanneet minua siksi ihmiseksi, joka nyt olen.

Makasin Villa Yanni 4:n katolla kuunnellen soittolistaa, jonka olen kuunnellut läpi niin useasti ja luin Hiljaisia Siltoja. Vielä 18 päivää. Sitten jatkan tieni kulkemista etsien omaa Rosemanin siltaani.

Siinä missä kuvitelmat kohtaavat todellisuuden, siinä sinä olet - olet tiellä ja tie olet sinä.