All I want for Christmas...

Huomenna on jouluaatto, mutta minä haluaisin lähinnä unohtaa koko joulun olemassaolon. Täällä kaukana iskee kammottava ikävä aina kuin vain ajatteleekin joulua, perhettä ja kaikkea sitä ihanaa yhdessäoloa, mitä siihen liittyy. Jos jotain olen näinä kolmena jouluna oppinut, jotka olen viettänyt ulkomailla, niin sen, että joulu tulee viettää perheen ja läheisten kanssa. Mikäli asia siis on minun vallassani, ensi joulun vietän kotona Suomessa, maksoi mitä maksoi.

Huomenna pidämme uusille vieraille tervetulotilaisuuden ja kaupunkikierroksen, ja illalla käydään vielä hotellitapaamisilla. Illalla vietämme osan tiimin kanssa joulua kotosalla.

Hyvää joulua te kaikki rakkaat ihmiset. Ajattelen teitä lämmöllä ja kaiholla. Nauttikaa <3

Moonlight sonata

Istun hotellin ulkoterassilla Kaolackissa, Senegalissa. Altaan ympärillä on värillisiä lamppuja, nurkassa joulukuusi, taivaalla tähtiä ja kuun rippeet. Viimeiset kolme päivää olen kiertänyt yhdessä paikallisoppaamme Kantehin ja kuljettajamme kanssa Senegalin länsi- ja pohjoisosia. Huomenna palaan takaisin Gambiaan, ja sen myötä minun pitäisi olla valmis viikon päästä tulevia ensimmäisiä kiertomatkalaisiani varten.

Siinä missä Gambia vaikuttaa pelkältä pikkukylältä ja maaseudulta, Senegalissa on selkeitä ranskalaisia vaikutteita ja hieman kehittyneempiä kaupunkejakin. Olen ollut todella positiivisesti yllättynyt kaikesta mitä olen nähnyt, ja uskon, että kietomatkoista tulee hyviä. Ihastuin Goren saareen, jolla on synkkä osansa orjakaupan kammottavassa historiassa. Maistoin vettä vaaleanpunaisesta järvestä. Näin satoja pelikaaneja, merimetsoja ja naamioviheltäjäsorsia. Olen istunut minibussissamme satoja ja satoja kilometrejä ja yrittänyt sisäistää näkemääni. Sillä seuraavan kerran näissä maisemissa ollessani, minä olen opas.

Täällä ollessani olen myös ajatellut Egyptiä todella paljon. Tahtomattakin rinnastan kaiken maahan, jota olen alkanut jo kaivatakin. Vieläkään en ole nähnyt upeampaa auringonnousua kuin Siinain vuorella kokemani. Jos Egypti vie siis kauneimman auringonnousun tittelin, kyllä täällä auringonlaskut ovat omaa luokkaansa. Auringonlasku savannilla, se täytyy jokaisen itse nähdä.

Aika matelee eteenpäin ja pian on joulu. Haluaisin olla kotona läheisteni seurassa ja nauttia joulun tuoksuista, mauista ja tunteista. Kaikki tuo on vain tällä hetkellä valitettavan kaukana.

Miehet ja Naiset

Vaikka Afrikassa saattaa välillä olla värimaailma luonnossa aika yksitoikkoista, varsinkin jos ollaan kuivalla kaudella, on täällä aina yksi varma väriläiskä: naiset. Naisten vaatteet ovat riemunkirjavia ja loistavat kaikissa mahdollisissa väreissä ja kuvioissa. Mustaa olen nähnyt vain parin naisen päässä ja he olivat hyvin uskonnollisia muslimeita, jotka kävelivät kadulla hijabissa ja burkhassa.

Naisilla on muutenkin suuri rooli afrikkalaisessa yhteiskunnassa. Naisilla ei ole suoranaista valtaa, sillä mies on aina perheen pää, ja vaimoja voi hyvinkin olla useampia. Täällä naiset ovat kuitenkin vahvoja. He pitävät huolen perheestä, hoitavat lapset, tekevät peltotyöt. Naiset kantavat täällä tavarat, ja jos mies on vieressä, hän saattaa antaa omatkin tavarat naisen kannettavaksi. Täällä suuria lasteja pään päällä kantavat naiset ovatkin enemmän sääntö kuin poikkeus. Naisten tehdessä töitä, miehet saattavat istuskella bantabassa teetä juoden ja politiikkaa keskustellen.

Miten hyvin täällä ymmärtääkään sen, miten paljon oma elämä riippuu siitä, mihin päin maailmaa sattuu syntymään.

Puitten sylissä

Lentokone alkoi lähestyä rannikkoa ja rannikko muuttui pikku hiljaa vihreäksi kasvustoksi ja punaiseksi maa-ainekseksi. Olin laskeutumassa savannille. Olen Afrikassa!

Laskeuduin siis Banjulin kansainväliselle lentokentälle, joka on Tampereen lentokentän kokoluokkaa. Laukkumme eivät saapuneet suoraan hiekalle, niin kuin isä kertoi vielä 80-luvulla tapahtuneen, vaan tovin odottelun jälkeen kentän ainoalle laukkuhihnalle. Lentokentällä meitä oli vastassa jo muutamat kollegamme sekä pomomme Eveliina, joka ajoi meidät myös tulevaan kotiimme.

Asumme Kololin kylässä lähellä Serrekundan kaupunkia. Asunnollemme johtaa punahiekkainen tie ja asuma-alueellamme on kissaperheitä, jotka seuraavat meitä kotiovelle asti. Asun yhdessä Lindan kanssa tilavassa kolmiossa. Kotonamme ei tällä hetkellä toimi ilmastointi eikä meille tule kuumaa vettä, mutta eikö se vähän kuulukin asiaan.

Kaikki ympärillä oleva ja tapahtuva viestii siitä, että olemme todellisessa Afrikassa. Vaikka olen asunut jo Afrikan mantereella vuoden verran, en varsinkaan nyt, tämän nähtyäni, lue Egyptiä osaksi Afrikkaa. Gambian luonto, äänet, tuoksut ja ihmiset ovat sitä, mikä kuva minulla Afrikan maanosasta on. Jykevät apinanleipäpuut, syvääkin syvemmän tummanruskea ihonväri, heimokielet, Cembe-rummut, hiekkatiet ja iltasin heinäsirkkojen äänet. Kaiken tämän aistin ympärilläni koko ajan.

Työt alkavat ensi viikolla ja kiertomatkalle lähden ensimmäisen kerran kuun lopussa. Odotan innolla, mitä kaikkea tulevat pari kuukautta tuovat tullessaan. Ilmassa on tuulahdus jostain uudesta ja jännittävästä.

Kohtalon oma

Viiden viikon loma on ohi. Illalla olen Tukholmassa ja huomenillalla Gambiassa. Vaikka on ihanaa päästä taas töihin, lähtöajankohta ei ole kaikista hauskin mahdollinen. Olisin kovasti halunnut viettää joulun Suomessa perheen kanssa, mutta onneksi meillä oli jo eilen itsenäisyyspäivänä joulupäivällinen ja muutenkin olen saanut joulua viettää jo muutaman viikon etuajassa.

Loma on tullut tarpeeseen, ja sen aikana on tapahtunut kaikkea hienoa, mutta ei niin paljon iloa, ettei mukaan mahtuisi suruakin. Ensimmäinen viikko meni levätessä enkä juurikaan liikkunut muuta kuin sängyn ja jääkaapin väliä. Seuraavalla viikolla olikin sitten jo vähän menevämpi olo ja kolmas viikko olikin lomani kruunu. Minun ja Tommin lomareissu Meksikon Cancúniin oli upea. Paljon hienoja muistoja. Kun saavuin Meksikosta kotiin, odottivat myös kandidaatin paperit pöydällä. Viimeiset viikot onkin sitten mennyt jo suunnatessa ajatuksia Gambiaa kohti. Elämän rajallisuus ja traagisuus muistutti myös olemassaolostaan, kun sain todella surullisia uutisia Egyptistä. Työkaverini kuolema on antanut todella painostavan ja surullisen sävyn lähtööni.

Olen kuitenkin ladannut akkuni ystävien ja perheen luona ja jälleen kerran valmis lähtöön. Gambia ja uudet haasteet, täältä tullaan!

Det finns inga ord

Det här är min första och troligen min sista inlägg på svenska. Det här är för min vän, min kollega, för en del av min guide-familj, som är inte längre här.

Just nu det finns inga ord som kunde berätta hur det känns. Men vi har våra minnen, och i alla fall oss i Villa Yanni 4, vi har många bra minnen. Jag hoppas en dag, vi kan skåla för vår vän tillsammans. Hans tid kom alldeles för tidigt.

Som så många kvällar och några tidiga morgnar jag hörde högt musik som kom nedanför, lyssnar jag på låten som säger:
~Don't you cry tonight there's a heaven above you baby. And don't you cry tonight...~

Men jag kan inte hjälpa det. Jag gråter. Vila i frid vännen, du ska bli smärtsamt saknat.

Se aika on mennyt

Ei kai jäähyväisiin voi tottua. Oikeastaan en edes halua, sillä se merkitsisi minulle sitä, että olisin kovettunut sisältä. Että minulle olisi yhdentekevää, kuka elämässäni pysyy.

Eilen iltapäivällä jätin jäähyväiset Egyptillä, maalle, joka oli ollut kotini viimeiset 13 kuukautta. Jätin myös jäähyväiset niille ihmisille, jotka yhä olivat jäljellä Egyptissä. Monet ihmiset, joiden kanssa olin työskennellyt lähes päivittäin, joiden kanssa olin istunut pitkiä iltoja kahviloissa parantamassa maailmaa, jäivät seisomaan lentokentälle, kun nostin rinkan olalleni, otin matkalaukun käteeni, käännyin ja kävelin pois kyynelten valuessa poskillani.

Lähtö oli monella tavalla helpotus, mutta helppo se ei silti ollut. En tiedä näenkö tärkeiksi tulleita ihmisiä enää. Tiedän, että yhteydenpito on tänä päivänä helppoa, mutta tiedän myös miten helppoa on olla pitämättä yhteyttä.

Kyynelien ja viiden tunnin lennon jälkeen lentokentällä vastassa oli vanhempani ja Laura, ja tiesin tulleeni kotiin. Syksyinen Suomi on minun lomani, enkä vaihtaisi sitä mistään hinnasta.

Tästä eteenpäin

Vihdoin ja viimein tänään, 28.10.2011, oli minun viimeinen työpäiväni Egyptin Hurghadassa. Ei pidä käsittää väärin ensimmäistä lausetta. Minulla on ollut upea vuosi, rakastan edelleen työtäni ja Egypti on hieno maa. Tällä hetkellä olen vain niin väsynyt, että viimeiset kaksi viikkoa ovat tuntuneet kahdelta kuukaudelta.
Viimeiset kaksi päivää aion viettää sukeltaessa ja ystävien parissa.Ja tietenkin pakatessa.
Pian olen Suomessa. Se tuntuu uskomattoman hyvältä.

Innan allting tar slut

Viikko. Yksi viikko. Seitsemän päivää. Viisi työpäivää. Lasken päiviä, että vihdoin saan tulla Suomeen. Aikani täällä on täysi, ja juuri nyt viikko tuntuu todella pitkältä ajalta.

Työt ja päivät

Päivittäin Egyptissä tulee vastaan mitä värikkäämpiä persoonia ja ihmisiä. Tässä tuleekin koottuna muutama ammatti, joita en haluaisi Egyptissä harjoittaa.

Hamam-pesijä: Kävin tänään elämäni ensimmäisessä hamamissa, eli turkkilaisessa kylvyssä. Siellä minut kuurattiin päästä varpaisiin. Vaikka itse nautin, mietin miltä minun pesijästäni tuntuu. Kuurata likaa ihmisistä päivästä toiseen ensin pesukintaalla ja sitten vaahdolla. Kaikki kunnia hamam-pesijälleni.

Taksinkuljettaja: Varmasti yksi vaarallisimmista ammateista täällä. Ajaa työkseen säännöttömän liikenteen ja ajohidasteiden ihmemaassa ei ole haaveammateissani. Tuskin edes saisin töitä, sillä olen huono valehtelemaan, huijaamaan ja varsinkin tekemään silmänkääntötemppuja.

Poliisi: Vaikka poliisin uniformu Suomessa saattaakin aiheuttaa väristyksiä siinä positiivisessa mielessä, Egyptin poliisit eivät ole kovin suuressa huudossa. Ei auktoriteettia ja pelkkää halveksuntaa. Ei kiitos.

Napatanssija: Vaikka tykkäänkin olla esillä, lanteiden keikutus kilisevissä bikineissä yleisön edessä ei sytytä.

Wc-nainen: Wc-paperin jakaminen puntaa vastaan ja vesihanan avaaminen käsien pesun ajaksi saa kenet hyvänsä aivokuolleeksi.

Hiljaiset sillat

En ole pitkään aikaan tuntenut haltioitumista, jonka hyvä kirja saa aikaan. Kuinka se imee minut maailmaansa ja pesiytyy minuun - jää kummittelemaan. Aamulla yhdentoista aikaan avasin Robert James Wallerin Hiljaiset Sillat. Kahdelta iltapäivällä suljin kirjan kyynelten valuessa poskillani. Koska olin nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan tiesin, mitä odottaa, mutta oma tunnetilani voimisti lukukokemusta.

Tällä hetkellä tiedän kivuliaan tarkasti, miltä jäähyväisten aiheuttama tuska tuntuu, joten oli helppo samaistua kirjan tunnelmiin. Miltä tuntuu elää hetkessä, miltä viimeinen kosketus tuntuu, viimeinen katse, sana. Mistä tietää näkeekö toista enää milloinkaan. Miltä tuntuu tietää, että kaikki tapaamani ihmiset ovat jättäneet jälkensä minuun, ja nuo jäljet ovat muovanneet minua siksi ihmiseksi, joka nyt olen.

Makasin Villa Yanni 4:n katolla kuunnellen soittolistaa, jonka olen kuunnellut läpi niin useasti ja luin Hiljaisia Siltoja. Vielä 18 päivää. Sitten jatkan tieni kulkemista etsien omaa Rosemanin siltaani.

Siinä missä kuvitelmat kohtaavat todellisuuden, siinä sinä olet - olet tiellä ja tie olet sinä.

Min värld

Vaikka oppaan työ jo itsessään on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, täytyy meidän silti aina välillä haastaa itsemme ja toisemme. Tässä eräänä päivänä lähdin viiden kaverini kanssa viettämään hieman erilaista vapaapäivää. Olimme puhuneet kauden alusta lähtien, että eräänä päivänä ajamme kartingia. Nyt vihdoin ja viimein pääsimme sanoista tekoihin.

Kun pääsimme radalle, laitoimme kypärät päähän ja hyppäsimme ajokkeihimme. Tuuli vinkui, kun ajoimme rataa ympäri. Joillakin oli vähän huonommat autot kuin toisilla ja jotkut ajoivat paremmin kuin toiset. Minun autoni ohjaus teki pienet tepposet ja ajoin suoraan rengasvalliin yhdessä kurvissa. Sekin oli oikeastaan aika hauskaa.

Päivämme ei tietenkään loppunut vielä tähän. Seuraavaksi hyppäsimme oikeaan autoomme ja lähdimme ajamaan kohti Makadi Water worldia, koko Hurghadan suurinta vesipuistoa. Renkailla ja ilman, yksin, kaksin tai kuusistaan liu'uimme alas mitä mielikuvituksellisempia putkia ja kaukaloita. Vesi roiskui ja nauru ja huuto vuorottelivat.

Päivä oli huippu, ja se jatkui vielä illalla pienten nokosten jälkeen illallisen ja korttipelin merkeissä.

On vielä mainittava, että alkavasta kuukaudesta tulee uskomattoman raskas, sillä tiedossa on viidet jäähyväiset, ennen kuin minun on vihdoin aika sanoa omani. Kaikkein vaikeinta on, että minä lähden meistä kaikista viimeisenä. Kenties se tekee omista jäähyväisistäni kuitenkin helpommat. Aiemmin olen ollut vain helpottunut tosiasiasta, että Egypti jää taakse, mutta eilen koin täydellisen romahduksen. Tälläkään kerralla jäähyväiset eivät ole helpot.

Egyptin ruoka-hups

Olin kaverini kanssa El Gounassa, joka on Hurghadan vieressä oleva aavikon keskelle rakennettu lomaparatiisi. Hurghadan melusta ja autojen tööttäilystä on mukava päästä välillä pakoon, ja niinpä tiemme vie aina välillä El Gounaan lataamaan akkuja.

Tarkoituksenamme oli mennä syömään, mutta pysähdyimme ensin erääseen kahvilaan katsomaan jalkapallo-otteluiden tuloksia. Mielenkiinnosta pyysimme ruokalistoja, mikäli sieltä löytyisi jotain suuhun pantavaa. Saimme ruokalistat pöytään, ja koska olimme nälkäisiä avasimme listat pahaa aavistamatta. Ennen kuin ymmärsinkään näin, etä ruokalistan välistä kipittää jotakin ja siinä samassa heitin menun kauemmas ja nostin kädet ilmaan. Hetken aikaa pöydällä vilisti vapaudestaan innostunut torakka, mutta minä en ollut ihan yhtä innostunut. Kun kaverini kertoi tarjoilijalle tapahtuneesta, hän nauroi iloisesti ja alkoi vitsailla asiasta. Joka kerta, kun hän käveli ohitseni hän hipaisi minua torakkamaisen ilkikurisesti. Tilanne oli sen verran absurdi, että se oli oikeastaan julkeudessaan hauskaa.

Jos jollekkin jäi vielä epäselväksi, emme jäänet torakkaravintolaan syömään.

Viime yönä ennen kahta

Oli minun vuoroni pitää palvelupuhelinta. Vihaan sitä, kun se soi öisin, koska olen itse aivan pihalla, kun puhelimeen pitää vastata suoraan sikeästä unesta. Yleensä kyseessä on asiakas, joka soittaa, että tarvitsee lääkäriä huoneeseen. Niin ajattelin asian olevan, kun puhelin pärähti yöllä soimaan. Tämän työn hyvä puoli on kuitenkin se, että ikinä ei tiedä mitä tuleman pitää. Yllätys olikin pienoinen, kun puhelimeen soittanut asiakas kertoi, että heidän hotellinsa on tulessa.

Alkujärkytyksen ja muutaman puhelinsoiton jälkeen minä ja kämppikseni Cecilia lähdimme paikan päälle auttamaan asiakkaita ja neuvomaan heitä.

Henkilövahingoilta onneksi vältyttiin, ja muutenkin yö meni suht rauhallisesti. Kotiin palasimme siinä viiden aikaan suhteellisen väsyneinä. Seuraava jännittävä päivä oli jo aivan kulman takana.

Sweat

Itse olisin ilomielin jättänyt tämänpäiväisen aerobic-tunnin väliin, mutta onneksi Cecilia raahasi minut mukanaan kuntosalille. Tuloksena oli hikeä, hymyä ja kipua. Tunnin vetäjänä oli hieman pyöreähkö venäläinen nainen, jonka englannin kielen taito oli vähän niin ja näin, mutta ilman yhteistä kieltäkin nauru raikui peilisalissa. Ehkä vielä pääsenkin talvikuntoon Gambiaan. Ihan varma olen kuitenkin vain siitä, että huomenna käveleminen on vaivalloista. Sen verran kipeä on takamus jo tälläkin hetkellä.

Sunnuntai ja hidas sää

Tänään kävin ensimmäistä kertaa lähes puoleen vuoteen saunassa, mutta ennen kuin kerron siitä lisää, aloitan alusta.

Olin tänään vapaalla. Sen jälkeen, kun työ on oikeasti alkanut tuntua työltä, ovat vapaapäivät myös todella tervetulleita. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lähdimme kämppikseni Cecilian kanssa rannalle. Otimme molemmat Lonely Planetimme (Vietnam ja Gambia/Senegal) mukaan ja lähdimme rentoutumaan ja samalla lukemaan lisää uusista tulevista kohteistamme. Kauaa ei rannalla tarvinnut maata, että hiki virtasi, mutta hienompaa kuin itse auringossa makaaminen, oli kellua vedessä tekemättä mitään kuunnellen veden ääntä ja musiikkia, joka pehmeni suloiseksi soljunnaksi veden läpi.

Rannan ja lounaan jälkeen lähdimme pienelle promenadille, vaikkakaan se täällä tööttäyksien ja huudahdusten maassa ei ole mikään nautinto. Poikkesimme parissa vaatekaupassa ja löysimme jopa Onlyn vaatteita! Lopulta tiemme vei kuntosalille, jolle olemme molemmat ostaneet hetki sitten kuukausikortin.

Kuntosalillamme on spa-osasto, jossa on höyrysauna, poreamme ja ihka oikea sauna. Treenin jälkeen menimme ensin rentoutumaan höyrysaunaan, jonka jälkeen vaihdoimme normaaliin saunaan ja suihkun kautta poreammeeseen. Vaikka sauna ei vetänyt vertoja puulämmitteiselle kotimaiselle, oli löylyt ihan mukiinmenevät ja lämpöäkin oli sellaiset 85 astetta. Sovimmekin Cecilian kanssa saunovamme aina treenin jälkeen.

Illalla on luvassa vielä illallinen lomalta palanneen kaverimme kanssa, jonka jälkeen alkaa uusi viikko, uudet asiakkaat ja uudet ongelmat.

Elossa taas

Aikaa on vierähtänyt valtavasti sitten edellisen blogitekstini ja paljon on tapahtunut. Olen käynyt road tripillä Aleksandriassa kämppikseni Cecilian, hänen poikaystävänsä Kristofferin sekä ruotsalaisen kollegani ja hyvän ystäväni Heidin kanssa. Aleksandria oli upea kaupunki, jossa oli selkeitä euroooppalaisia vivahteita. Reissun aikana ajoin myös Kairossa autoa, vaikka luulin, etten tulisi sitä koskaan tekemään.

Olin myös lomalla yhtä aikaa samaisen ruotsalaisen Heidin kanssa tuossa elokuun alussa. Kävimme ensin neljän päivän reissulla Sharm el Sheikhissä ja sen jälkeen viiden päivän Niilin risteilyllä. Uskomattomat yhdeksän päivää tulen muistamaan aina. Koimme ja näimme niin paljon, ettei sitä oikein vieläkään tajua. Nyt voin sanoa, että olen myös käynyt Aby Simbelin kaksoistemppelissä Assuanissa.

Olen aloittanut Advanced open water -sukelluskurssin ja toivon mukaan saan sen päätökseen huomenna. Olen saanut lähtöpäiväni Egyptistä. Se on 31.10, noin 13 kuukautta maahan saapumisen jälkeen. Kaiken tämän lisäksi olen myös saanut seuraavan kohteeni. Tulevan talven tulen vetämään kiertomatkoja Gambiassa. Elämä on uskomatonta. Kuka olisi uskonut, että 22-vuotiaana olen asunut viisi kuukautta Isossa-Britanniassa, yli vuoden Egyptissä ja muutan Gambiaan muutamaksi kuukaudeksi.
Tunteet ovat kaksijakoiset, mutta tiedän, että tälle maalle on aika sanoa hyvästit. Kaipaan muutosta ja kaipaan tuota viittä viikkoa, jotka tulen viettämään Suomessa.
Koska olen ollut uskomattoman laiska blogini kanssa, aion yrittää uutta aikakautta ja lähestymistapaa kämppikseni Cecilian innoittamana. Hän on nimittäin erittäin ahkera bloggaaja. Katsotaan, miten minun käy.

Monta Lämmintä Päivää

Kun ratsastin kouluttamattomalla 20-vuotiaalla hevosvanhus Einarilla, en voinut tietää millaista ratsastaminen voi oikeasti olla. Kaksi päivää sitten viilettäessäni lähes kiitolaukkaa aavikolla ja katsellessa aavaa sinistä merta hevosen selästä silmäni avautuivat ratsastamisen hienoudelle. Sukeltamisen ohella ratsastamisesta tulee varmastikin lempiajanviettotapojani, ainkain mikäli se itsestäni on kiinni.

Tjäreborgin Egyptiblogi on myös korkattu omasta puolestani. Juttusarja Hurghadan kaupunginosista odottaa jo jatkoa.

Eilen koitti vihdoin myös päivä, jota en enää uskonut tulevankaan. Minä ja seitsemän kollegaani aloitimme arabian kielen kurssin. Ensimmäisella tunnilla kävimme läpi 62 fraasia ja lausetta, ja nuo samaiset tulisi opetella seuraavalle tunnille, joka on jo huomenna. Opettajamme Rva Märtel kertoi myös karuja totuuksia egyptiläisen naisen elämästä. Itseään kunnioittava egyptiläinen nainen ei ikinä sano olevansa sinkku, ja jos niin ikävästi on käynyt, että nainen on sinkku vielä 23-vuotiaana, hän voi saman tien mennä narun jatkoksi. Pientä kärjistystä toki oli mukana, mutta siinäpä ajattelemisen aihetta kaikille.

Pinnan alla

¨Miltä näyttää vallankumouksen jälkeinen Hurghada?
Kadut ovat edelleen hieman tyhjiä, eikä turisteja ole katukuvassa läheskään yhtä paljon kuin talvella. Kaupungin pääkatu, Sheraton road, on edelleen remontissa, niin kuin se on ollut lokakuusta lähtien. Kauppiaat huutelevat edelleen perään, missä tahansa liikutkaan. Päällisin puolin Hurghada ei juurikaan ole muuttunut, mutta kyllä Egyptissä pinnan alla edelleen kytee. Historialliset hetket tammi-helmikuussa eivät tuottaneet niin paljoa tulosta kuin maalle olisi toivonut, mutta muutosta parempaan toivottavasti on tulossa. Itse odotan pelonsekaisin tuntein syyskuisia presidentinvaaleja, mutta ennen niitäkin ehtii tapahtua vielä paljon.

Vaikka olenkin edelleen Egyptin pauloissa, pari viikkoa sitten toivoin kovasti, että olisin Suomessa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun jääkiekon MM-kisojen välieräottelu Venäjää vastaan oli pelattu, enkä ollut siihen mennessä nähnyt yhtään ottelua, ei ollut itku kaukana. Kun finaalipari oli saaru selville, tunnelmaa luotiin hyväntahtoisella kiusoittelulla ruotsalaisten kollegojen kanssa parin päivän ajan, mutta kun sunnuntai vihdoin koitti, oli tunnelma katossa. Kantapaikkamme Papa's näytti kuin näyttikin loppuottelun suorana isolta screeniltä, ja me menimme varaamaan paikat jo hyvissä ajoin ennen peliä. Pubi oli täynnä suomalaisia ja ruotsalaisia, lippuja ja huutoja, ja tunnelma aivan mieletön. Kun maaleja alkoi tulla, tuli Mertarantaa kyllä ikävä, sillä puolan kielinen selostus ei saanut ihan samaa latausta aikaiseksi kuin Antsan selostukset. Muutamaa minuuttia ennen loppua Papa's oli tyhjentynyt ruotsalaisista ja suomalaisten juhlat olivat täydessä käynnissä. Voi sitä huutoa, laulua, riemua ja epäuskoa. Kuudentoista vuoden odotus oli ohi. Ruotsalaiset oli lyöty.

Työt ovat alkaneet hiljalleen. Ensimmäiset viikot olivat lähinnä ajan tappamista, mutta nyt töihin on päässyt kunnolla kiinni. Kaikille myöskin pieni vinkki. Tjäreborgin ensimmäinen blogi on alkanut, ja tuo blogihan on tottakai Egypti-blogi. Allekirjoittaneen tekstejä pääsee siis pian lukemaan myös tjareborg.fi -osoitteessa. Luultavasti juuri mainitussa osoitteessa tekstit ilmestyvät myös paljon useammin kuin varsinaisessa blogissani.

Lämpötila on alkanut Egyptissä kohota kesälukemiin ja viimeiset päivät ovat olleet jo hyvin suuntaa-antavia. Lähes päivittäin rikkoutuu +35 asteen raja. Rusketus on jo myös hyvällä mallilla ja muutama lisäpäivä rannalla tai merellä tekee aina ihmeitä. Tänäänkin vietin vapaapäiväni merellä sukeltamassa. Päivät merellä ovat täyttä parhautta ja täyttä rentoutumista: silmänkantamattomiin turkoosia vettä, lämmittävä aurinko ja viilentävä merituuli, hiukset jotka ovat kuin tappuraa ja laivan keinunta. Muuta ei tarvita. Sukeltaessa olen nähnyt myös elämäni ensimmäisen meritähden sekä mustekalan. Luonto on aika ihmeellinen. Lauantaina olisi tarkoitus mennä tyttöporukalla ratsastamaan pariksi tunniksi aavikolle ja kesäkuun puolella valloitamme Aleksandrian. Paljon hienoja asioita on edessä.

Kaikkein eniten innoissani tällä hetkellä olen kuitenkin arabian kurssista, jonka aloitan muutaman muun kollegan kanssa toivottavasti sunnuntaina. Tämänhetkinen työyhteisöni on huikaisevan hieno, ja saimme kuin saimmekin aikaiseksi aloittaa porukalla arabian kurssin. Helppoa se ei tule olemaan, mutta hauskaa varmasti.

Työporukkamme on hitsautunut yhteen loistavasti. Olen tutustunut niin hienoihin ihmisiin taas kerran, etten voi uskoakaan. Kämppäkaverini ovat mahtavia, ja meidän yhteiselomme sujuu täysin mutkattomasti. Usein istumme olohuoneessa tiimi-pyjamapöksyissämme ja kerromme päivän tapahtumia. Olemme kuin olisimme tunteneet aina.

Matka maailman ympäri jatkuu. Mihin tieni vie seuraavaksi, sitä ei tiedä. Siihen mennessä yritän nauttia elämän pienistä hetkistä ja iloista. Jäähyväisiin on vielä aikaa.

Maailman toisella puolen

Neljä kuukautta, sen enempää ei tarvita. Olen nyt toistamiseen huomannut, miten neljässä kuukaudessa pystyy kiintymään paikkaan ja siellä oleviin ihmisiin. Tuo kiintymys on todellista. En osaa sanoa, oliko musertavampaa sanoa hyvästit aikoinaan Englannille vai kaksi kuukautta sitten Egyptille, mutta kummallakin kerralla hyvästien jättäminen on jättänyt minuun syvän haavan. Englannin haava on jo jonkin aikaa sitten arpeutunut, ja tuota aikaa muistellessani en voi olla hymyilemättä ja miettimättä, miten hienoja asioita olen saanut kokea. Jälleennäkeminen, ainakin joidenkin Englannissa tapaamieni ihmisten kanssa, on edelleen korkealla toivelistallani. Egyptin haava on ollut avoin ja märkivä, ja se alkoi parantua vasta kuukausi takaperin, kun sain työtarjouksen, jota olin toivonut: työskentelen kesäkauden 2011 Egyptin Hurghadassa. Huomenna haavani saa umpeutua toistaiseksi, kun palaan rakastamani maan kamaralle, ja näen ihmiset, joita olen kaivannut ja ikävöinyt.

Näin jälkeen päin ajateltuna tälläkin ajalla, jonka olen Suomessa viettänyt, on eittämättä ollut tarkoituksensa. Olen joutunut kohtaamaan asioita ja olen kai vähän muuttunutkin elämän jokaisella osa-alueella, nimittäin fyysisellä, henkisellä, sosiaalisella ja emotionaalisella. Lisäksi olen yhtä Dostojevskia, Waltaria ja Bulgakovia sivistyneempi. Brecht joutuu odottamaan seuraavaan kertaan.

Vaikka fyysisesti olenkin ollut Suomessa, olen ollut samalla myöskin aivan toisella puolella maailmaa, maassa, jossa taisteltiin ihmisarvon ja tasa-arvon puolesta. Suomen vaalileikit ja poliittiset sanankäänteet ovat tuntuneet yhdentekeviltä ja silti pelottavilta. Egyptissä ollaan ainakin matkalla kohti parempaa maailmaa; Suomessa tuntuu, että suunta on täysin päinvastainen. Tiedän senkin, että kun saavun jälleen Egyptiin, en ole siltikään pelkästään yhdessä paikassa, sillä osa minusta on myös aina Suomessa, vaikka Suomen kritisoiminen onkin yksi ajanviettotapasuosikeistani.

Lumi ja pakkanen vaihtuu pian aurinkoon ja hiekkaan. En malta odottaa, että pääsen taas työn touhuun enkä myöskään kaikkia niitä uusia kokemuksia, mitä kesä tuo tullessaan. Lähes vuosi on vierähtänyt siitä, kun hain tätä työtä. Yli puoli vuotta sitten kävin opaskoulun ja neljä kuukautta olen ollut oppaana. Kertaakaan en ole heittäytymistäni katunut. Vuosi sitten en olisi myöskään voinut uskoa, että voin vilpittömin silmin sanoa: rakastan työtäni. Kuinka moni voi sanoa saman?

Tuhannen kilometrin päässä

Kun lentokone oli laskeutunut Helsinki-Vantaan lentokentälle heräsin vihdoin viiden tunnin koomastani. Siinä samassa, kun olin istunut istuimelleni, vaivuin tiedottomaan uneen, enkä herännyt edes koneen noustessa. Edelliset noin kahdeksan tuntia olivat olleet raskaat ja itkun täyteiset, kun olin hyvästellyt erittäin tärkeiksi tulleita ihmisiä ja rakastamaani maata. Kun kone oli maan kamaralla, joku avasi ikkunaa peittäneen suojan. Näkymä kuvasti täysin sisäistä tilaani: harmaa loska maassa, räntäsade ja lämpötila siellä nollan vaiheilla. Viimeiset hyvästit annettiin vielä lentokentän porttien ulkopuolella, kun minun ja kollegani Heinin tiet erosivat neljän kuukauden jälkeen.
Kaikki tuntui unelta - pahalta sellaiselta.

Jäähyväisten vastapainona vanhempani olivat minua vastassa kentällä. Heidän syleilynsä toivottivat minut tervetulleiksi talviseen Suomeen.

Olen kuin välitilassa, jossa kaikki tuntui aluksi täysin epätodelliselta. Muutaman päivän jälkeen aloin lukea Rikosta ja rangaistusta ja liikkua. Ymmärsin, että sekä mieleni että ruumiini tarvitsevat virikkeitä. Lisäksi olen tavannut ystäviä ja kavereita sekä hiihtänyt ja tehnyt lumienkeleitä.

Silti. Minulla on ikävä. Olen turhautunut. Haluan sinne, mistä lähdinkin.

Kerro miltä se tuntuu

Olen istunut satoja kertoja television edessä ja katsonut kuvia kaduille vyöryvistä ihmisjoukoista, mellakkapoliiseista pamppuineen ja kilpineen, tulesta ja vihasta sekä loppujen lopuksi armeijan tankeista, jotka tulevat suojelemaan turvallisuuden rippeitä revityssä kaupungissa. Kun olen viimeiset viisi päivää katsellut noita kuvia oloni on ollut epätodellinen. En olekaan enää se ulkopuolinen, joka voi unohtaa kaiken suljettuaan television. Silmäni eivät sulkeudu napin painalluksesta eikä mieleni anna minulle rauhaa, sillä kaikki tuo tapahtuu kotioveni ulkopuolella. Viimeistään pari päivää sitten kaikki hyökkäsi konkreettisesti päin kasvoja, kun näimme töistä kotiin ajaessamme kokoontuvat ihmisjoukot ja rivejään tiivistävät mellakkapoliisit.

Tulevaisuus on paksun verhon takana, joka raottuu vähitellen ja sulkeutuu aina samaan tahtiin. Kun maa on siinä pisteessä, että ihmiset kokevat, että kadulle lähteminen on ainoa vaikutuskeino, asiat eivät ole olleet hyvin enää pitkään aikaan. Tunisian tapahtumien jälkeen, kukaan ei uskonut, että täällä kävisi samoin, mutta vallanpitäjät eivät myöskään halunneet nähdä, millaisessa ahdingossa miljoonat ihmiset elävät. Palkkataso on naurettavan alhainen ja ihmisten täytyy työskennellä epäinhimillisiä työaikoja elättääkseen perheensä. Näitä ihmisjoukkoja on vaikea hallita enää tässä vaiheessa, kun padot ovat murtuneet.

Hurghadassa tilanne on kuitenkin suhteellisen hyvä. Täällä ihmiset lähtevät kaduille vain suojellaakseen kauppojaan ja omaisuuttaan. Täällä tiedetään, millainen katastrofi kohtaisi niin monia ihmisiä, jos turistien virta täältä yllättäen loppuisi - Hurghadassa asuvat 200 000 ihmistä menettäisivät kerrasta elinkeinonsa. Kaduilla tapaamani ihmiset ovat huolissaan ja tulevat kysymään mielipidettäni siitä, tuleeko lentoja yhä Hurghadaan. Tämä kaupunki, tämä kansa ja tämä maa on veitsen terällä.

Torstai-illasta lähtien Internet suljettiin, matkapuhelinten toimintaa alettiin rajoittaa ja toissapäivänä aamulla, kun avasin television, näin vain häiriökuvaa. On vaikea ymmärtää, millaiset laput silmillä päättäjät täällä oikein kulkevat. Luulevatko he tosiaan uutispimennolla saavansa ihmiset takaisin koteihinsa. Tässäpä uutispommi: päinvastoin! Kaikki ihmiset ovat niin raivoissaan jo alun perin, että moinen idiotismi vain ajaa yhä useampia ja useampia ihmisiä kaduille kertomaan mielipiteensä. Kysymys kuuluukin, kuinka kauan Mubarak aikoo huijata itseään.

Egyptissä kaikki elävät hetken kerrallaan, tunnin kerrallaan, puhelun kerrallaan ja päivän kerrallaan. Kaiken sekasorron keskellä kaikille yksi asia on kuitenkin aina ylitse muiden: ovathan minun läheiseni kunnossa?

NB. Tämän tekstin julkaistessani olen Suomessa. Lento saapui loskaisen maan kamaralle kymmenen aikaan aamulla. Kaikki suomalaiset turistit ja sitä myötä myös matkaoppaat evakuoidaan Egyptistä luultavasti tämän viikon aikana, ja maahan ei viedä uusia pohjoismaisia turisteja ainakaan helmikuun 23:een päivään saakka. Tällä hetkellä Egyptissä toimii Internet ja lähtiessäni rakastamani maan kamaralta tunnelma oli varovaisen toiveikas. Seuraava viikko tulee kertomaan paljon siitä, saako maahan palata, ja jos saa, milloin.