Jos saisin olla tällä hetkellä missä tahansa, olisin perheeni kanssa kotona odottamassa joulusaunaa ja joulupöydän antimia. Jos olisin siellä, missä haluaisin, olisin onnellinen. Tämän vuoden joulu on kuitenkin hyvin erilainen. Tällä hetkellä istun yksin huoneessani kynttilöiden ja jouluvalojen ympäröimänä. Ulkona on 20 astetta lämmintä ja jouluillallisen syön muutaman tunnin kuluttua kolmenkymmenen skandinaavisen ja suomalaisen kollegani kanssa naapuritalossa.
Joulutunnelma täällä egyptissä on hukassa. Egyptiläiset toki yrittävät parhaansa epileptisesti vilkkuvilla värivalokaapeliviritelmillä. Jouluvalot ovat sellaisia ylilyöntejä, että jopa amerikkalaiset jäävät helposti kakkosiksi. Joulupukkeja ja muita koristuksia on myös kaduilla, vaikka islamilaisessa maassa olemmekin.
Itse olen ollut koko aaton vapaalla, mutta muut suomalaiset ovat odottaneet lentokentällä lentoa, joka on ollut nelisen tuntia myöhässä. Erilainen joulu on siis ollut itse kullakin.
Joulun sanoma kuitenkin on ja pysyy: ~Heinillä härkien kaukalon, nukkuu lapsi viaton.~
Kaikille rakkailleni haluan toivottaa rauhallista ja hyvää joulua. Jos voisin, halaisin teitä kaikkia.
perjantai 24. joulukuuta 2010
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Veden alla - Tuulen viemää
Viime viikkoina Egypti on ollut esillä muuallakin kuin vaan täällä paikan päällä. Sharm el Sheikin haihyökkäykset tuskin ovat jääneet keneltäkään huomaamatta ja viime viikon myrsky oli kerinnyt Suomenkin mediaan asti. Siellä kaukana nämä uutiset ovat olleet vain kaikuja, mutta täällä tapahtumat ovat hyvinkin konkreettisia. Joka viikko, kun uudet matkailijat saapuvat tänne, saamme kuulla kysymyksiä Hurghadan haitilanteesta. Lisäksi viime sunnuntaina, kun olin vetämässä Luxorin yhden päivän retkeä, meinasin paleltua shortseissani, kun Kuninkaiden laakson maisema oli aavemainen ilman täyttyessä ruskeasta hiekkapölystä. Kotimatkalla paikallisoppaani Mohamed sai puhelun toimistolta. Kun puhelu päättyi, hän kertoi minulle, että samana yönä ollut Kairon retki oli peruttu ja kahden päivän skandinaavisesta Kairon retkestä tuli kolmen päivän retki, sillä kaikki Kairosta lähtevät tiet oli suljettu. Näköalapaikalta, josta yleensä näkyy kaikki kolme Gizan pyramidia, ei ollut sunnuntaina näkynyt yhtäkään, sillä hiekkapöly oli peittänyt näkyvyyden täysin.
Jos siirrytään vähän yleisestä yksityisempään, niin olen vihdoin ja viimein muuttanut uuteen asuntooni. Tällä hetkellä asun siis Beirut Palacessa yhdessä kahden ruotsalaisen ja yhden norjalaisen tytön kanssa. Asunto on hieno, juuri remontoitu ja siisti. Yhteistila on aika pieni, mutta värimaailma huoneissa on täydellinen. Tummaa puuta, violetti tehosteseinä ja peilejä - voiko parempaa olla? Asuintovereideni kanssa me näemme yllättävän harvoin, sillä joku on aina töissä, joku illalla jossakin ja joku retkellä. Tällä hetkellä asuntomme on erittäin viihtyisä ja yritämme luoda joulutunnelmaa parhaamme mukaan. Ostimme puolimetrisen muovikuusen ja koristelimme sen sekä ripustelimme köynnöksiä ja koristeita. Omaa huonettani koristaa lisäksi minikynttelikkö ja useat kynttilät.
Joulu tulee tasaisen varmasti, vaikka minusta ei yhtään siltä tunnukaan. Jouluihminen minussa on piilossa, kenties hieman itsesuojeluksellisistakin syistä.
Virkistävän tuulahduksen Suomesta toivat viime viikolla Laura ja Janita, jotka tulivat viikoksi Hurghadaan lomailemaan. Viikko oli mahtava ja kokeilin muun muassa sellaista, mitä olin suunnitellut niin kauan kuin olen täällä ollut. New Marinassa on pallo, josta lähtee molemmilta sivuilta benjinarut isoon metallikehikkoon. Pallon sisällä on kaksi istuinta ja koko komeus on kolmisenkymmentä metriä korkea. Viime keskiviikkona istuin Janitan kanssa noihin tuoleihin, lensin yläilmoihin ja tulin vapaata pudotusta alas - lensin ylös ja tulin alas... Kokemus oli huikea ja olo jälkikäteen euforinen. En voinut lakata hymyilemästä.
Vaikka Lauran ja Janitan vierailu oli parasta, mitä voin kuvitella, siitä piti maksaa verot. Kun tytöt viime perjantaina kävelivät lentokentän ovista kohti turvatarkastusta oloni oli lohduton, ja valitettavasti se on sitä vieläkin. Tuulahdus toi mukanaan lievän koti-ikävän, jota joulu pahentaa sujuvasti.
Töíssä kuitenkin riittää onneksi tekemistä ja ajattelemista. Retket ovat yhä edelleen aivan mahtavia ja haasteita riittää. Talvi kuitenkin on saapunut myös Egyptiin. Tänne tullessani luulin, etten tarvitsisi minkäänlaisia pitkähiaisia tai -punttisia vaatteita seuraavaan seitsemään kuukauteen. Olin hyvin väärässä. Yöt ovat jäätäviä ja päivätkin viileitä. Onneksi Laura toi mukanaan nahkatakin ja paljon muuta, jotka lämmittävät minua vielä pitkään.
Tasaisin ja pelottavan varmoin askelin aika kulkee eteenpäin. Pian pitää alkaa päättää tulevaa kesää koskevia kysymyksiä ja miettiä, mihin seuraavaksi. Nyt haluan kuitenkin nauttia tästä hetkestä.
Jos siirrytään vähän yleisestä yksityisempään, niin olen vihdoin ja viimein muuttanut uuteen asuntooni. Tällä hetkellä asun siis Beirut Palacessa yhdessä kahden ruotsalaisen ja yhden norjalaisen tytön kanssa. Asunto on hieno, juuri remontoitu ja siisti. Yhteistila on aika pieni, mutta värimaailma huoneissa on täydellinen. Tummaa puuta, violetti tehosteseinä ja peilejä - voiko parempaa olla? Asuintovereideni kanssa me näemme yllättävän harvoin, sillä joku on aina töissä, joku illalla jossakin ja joku retkellä. Tällä hetkellä asuntomme on erittäin viihtyisä ja yritämme luoda joulutunnelmaa parhaamme mukaan. Ostimme puolimetrisen muovikuusen ja koristelimme sen sekä ripustelimme köynnöksiä ja koristeita. Omaa huonettani koristaa lisäksi minikynttelikkö ja useat kynttilät.
Joulu tulee tasaisen varmasti, vaikka minusta ei yhtään siltä tunnukaan. Jouluihminen minussa on piilossa, kenties hieman itsesuojeluksellisistakin syistä.
Virkistävän tuulahduksen Suomesta toivat viime viikolla Laura ja Janita, jotka tulivat viikoksi Hurghadaan lomailemaan. Viikko oli mahtava ja kokeilin muun muassa sellaista, mitä olin suunnitellut niin kauan kuin olen täällä ollut. New Marinassa on pallo, josta lähtee molemmilta sivuilta benjinarut isoon metallikehikkoon. Pallon sisällä on kaksi istuinta ja koko komeus on kolmisenkymmentä metriä korkea. Viime keskiviikkona istuin Janitan kanssa noihin tuoleihin, lensin yläilmoihin ja tulin vapaata pudotusta alas - lensin ylös ja tulin alas... Kokemus oli huikea ja olo jälkikäteen euforinen. En voinut lakata hymyilemästä.
Vaikka Lauran ja Janitan vierailu oli parasta, mitä voin kuvitella, siitä piti maksaa verot. Kun tytöt viime perjantaina kävelivät lentokentän ovista kohti turvatarkastusta oloni oli lohduton, ja valitettavasti se on sitä vieläkin. Tuulahdus toi mukanaan lievän koti-ikävän, jota joulu pahentaa sujuvasti.
Töíssä kuitenkin riittää onneksi tekemistä ja ajattelemista. Retket ovat yhä edelleen aivan mahtavia ja haasteita riittää. Talvi kuitenkin on saapunut myös Egyptiin. Tänne tullessani luulin, etten tarvitsisi minkäänlaisia pitkähiaisia tai -punttisia vaatteita seuraavaan seitsemään kuukauteen. Olin hyvin väärässä. Yöt ovat jäätäviä ja päivätkin viileitä. Onneksi Laura toi mukanaan nahkatakin ja paljon muuta, jotka lämmittävät minua vielä pitkään.
Tasaisin ja pelottavan varmoin askelin aika kulkee eteenpäin. Pian pitää alkaa päättää tulevaa kesää koskevia kysymyksiä ja miettiä, mihin seuraavaksi. Nyt haluan kuitenkin nauttia tästä hetkestä.
perjantai 12. marraskuuta 2010
Hiuksissa hiekkaa
Aika lentää kuin siivillä, sillä jo puolitoista kuukautta on vierähtänyt siitä, kun lähdin Helsinki-Vantaalta kohti uusia seikkailuja. Paljon on ehtinyt tapahtua ja elämä on asettunut uomiinsa. Suomen lumi tuntuu Saharan hiekan keskellä todella kaukaiselta.
Töissä on mahtavaa. Uusia haasteita on joka päivä ja on hienoa huomata, että alkaa myös oppia jotain. Tylsää hetkeä ei juurikaan tule, ja nautin todellakin töistä aivan uskomattoman paljon. Luxorin retkestä on tullut ehdoton suosikkini ja varsinkin kahden päivän Luxor on huippumukava, sillä siellä ei tarvitse juosta pää kolmantena jalkana nähtävyydeltä toiselle, vaan siellä on aikaa myös vain olla.
Aurinko paistaa edelleen, mutta illat ovat alkaneet selkeästi viilentyä. Tuuli tekee myös oman mausteensa lämpötiloihin.
On täällä toki tullut huomattua, että elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Oma kämppikseni muutti tuossa puolisentoista viikkoa sitten pois, ja sen jälkeen olen asunut yksin aika eristyksissä. Jos hyvin käy, pääsen kuitenkin sunnuntaina muuttamaan oikeaan asuntooni, joka on ollut remontissa. Isossa opasryhmässä on alkanut myös huomata pientä rakoilua ihmissuhteissa, jotka toivottavasti tasaantuvat ajan myötä. Selkäni on jälleen myös reistaillut, ja tällä hetkellä olen lääkekuurilla, joka kylläkin on auttanut jo todella kiitettävästi. Ensimmäiset jäähyväiset on jo jätetty. Eräs opas, johon ehdin kuluneiden kuuden viikon aikana tutustua ja kiintyä, lähti kohti uusia haasteita ja uutta kohdetta. Sain esimakua siitä, miltä minusta aikoinaan tuntuu, kun on aika jättää Egypti taakse. Tiedän jo nyt, että se ei tule olemaan helppoa, sillä olen oppinut rakastamaan kaikkea tätä kaaosta, jonka keskellä elän.
Olen lisäksi alkanut pikku hiljaa oppia arabiaa. Ei ole hienompaa tunnetta kuin se, että alkaa tunnistaa muiden keskustelusta sanoja ja että pystyy itse jo käyttämään arabiaa elämän pienissä tapahtumissa, kuten tilauksen tekemisessä tai taksin hinnan sopimisessa. Tein sopimuksen itseni kanssa, että opettelen ensin puhumaan, ja jos sitten vielä energiaa riittää, niin alan opetella kirjaimia. Tällä hetkellä voimavarani eivät millään riitä molempiin. Milad antoi minulle meriretkellä jo esimakua myös kirjaimien opettelusta, mutta se vain vahvisti päätöstäni jättää ne tuonnemmaksi.
Mikä kuitenkin hienointa, olen vihdoin ja viimein aloittanut Open water -sukelluskurssin. Ensimmäinen kurssipäivä on takana ja kolme edessä. Vedenalainen maailma odottaa aivan lähellä, ja tuo maailma on todellakin jotain sellaista, mitä kukaan ei voi kuvitella ennen kuin sen itse kokee. Paljon on vielä opittavaa, mutta otan kaiken vastaan avosylin.
Muutaman sanan haluan sanoa vielä paikallisista. Ihmiset joita tapaa kadulla - ne jotka yrittävät kaupitella kaikkea, mikä irti lähtee - eivät todellakaan kerro mitään tämän maan ihmisistä. Ne ihmiset, joihin oikeasti tutustuu, ja ne jotka haluavat tutustua sinuun ihmisenä, eivätkä rahojesi takia, ovat oikeaa Egyptiä, ja tuo Egypti on korvaamatonta. Egyptiläisten huumorintaju on parasta, mihin tähän mennessä olen törmännyt, ja paikalliset voivat kertoa mitä uskomattomimpia tarinoita tosina niin kauan, että kuulijat alkavat niihin lopulta uskoa. Minua on jo ainakin vedätetty ihan 6-0 pariin kertaan. Jos et voi nauraa itsellesi, älä tule Egyptiin. Jos haluat saada lojaaleja ja pyyteettömiä ystäviä, tämä on oikea paikka.
Töissä on mahtavaa. Uusia haasteita on joka päivä ja on hienoa huomata, että alkaa myös oppia jotain. Tylsää hetkeä ei juurikaan tule, ja nautin todellakin töistä aivan uskomattoman paljon. Luxorin retkestä on tullut ehdoton suosikkini ja varsinkin kahden päivän Luxor on huippumukava, sillä siellä ei tarvitse juosta pää kolmantena jalkana nähtävyydeltä toiselle, vaan siellä on aikaa myös vain olla.
Aurinko paistaa edelleen, mutta illat ovat alkaneet selkeästi viilentyä. Tuuli tekee myös oman mausteensa lämpötiloihin.
On täällä toki tullut huomattua, että elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Oma kämppikseni muutti tuossa puolisentoista viikkoa sitten pois, ja sen jälkeen olen asunut yksin aika eristyksissä. Jos hyvin käy, pääsen kuitenkin sunnuntaina muuttamaan oikeaan asuntooni, joka on ollut remontissa. Isossa opasryhmässä on alkanut myös huomata pientä rakoilua ihmissuhteissa, jotka toivottavasti tasaantuvat ajan myötä. Selkäni on jälleen myös reistaillut, ja tällä hetkellä olen lääkekuurilla, joka kylläkin on auttanut jo todella kiitettävästi. Ensimmäiset jäähyväiset on jo jätetty. Eräs opas, johon ehdin kuluneiden kuuden viikon aikana tutustua ja kiintyä, lähti kohti uusia haasteita ja uutta kohdetta. Sain esimakua siitä, miltä minusta aikoinaan tuntuu, kun on aika jättää Egypti taakse. Tiedän jo nyt, että se ei tule olemaan helppoa, sillä olen oppinut rakastamaan kaikkea tätä kaaosta, jonka keskellä elän.
Olen lisäksi alkanut pikku hiljaa oppia arabiaa. Ei ole hienompaa tunnetta kuin se, että alkaa tunnistaa muiden keskustelusta sanoja ja että pystyy itse jo käyttämään arabiaa elämän pienissä tapahtumissa, kuten tilauksen tekemisessä tai taksin hinnan sopimisessa. Tein sopimuksen itseni kanssa, että opettelen ensin puhumaan, ja jos sitten vielä energiaa riittää, niin alan opetella kirjaimia. Tällä hetkellä voimavarani eivät millään riitä molempiin. Milad antoi minulle meriretkellä jo esimakua myös kirjaimien opettelusta, mutta se vain vahvisti päätöstäni jättää ne tuonnemmaksi.
Mikä kuitenkin hienointa, olen vihdoin ja viimein aloittanut Open water -sukelluskurssin. Ensimmäinen kurssipäivä on takana ja kolme edessä. Vedenalainen maailma odottaa aivan lähellä, ja tuo maailma on todellakin jotain sellaista, mitä kukaan ei voi kuvitella ennen kuin sen itse kokee. Paljon on vielä opittavaa, mutta otan kaiken vastaan avosylin.
Muutaman sanan haluan sanoa vielä paikallisista. Ihmiset joita tapaa kadulla - ne jotka yrittävät kaupitella kaikkea, mikä irti lähtee - eivät todellakaan kerro mitään tämän maan ihmisistä. Ne ihmiset, joihin oikeasti tutustuu, ja ne jotka haluavat tutustua sinuun ihmisenä, eivätkä rahojesi takia, ovat oikeaa Egyptiä, ja tuo Egypti on korvaamatonta. Egyptiläisten huumorintaju on parasta, mihin tähän mennessä olen törmännyt, ja paikalliset voivat kertoa mitä uskomattomimpia tarinoita tosina niin kauan, että kuulijat alkavat niihin lopulta uskoa. Minua on jo ainakin vedätetty ihan 6-0 pariin kertaan. Jos et voi nauraa itsellesi, älä tule Egyptiin. Jos haluat saada lojaaleja ja pyyteettömiä ystäviä, tämä on oikea paikka.
torstai 14. lokakuuta 2010
Näiden tähtien alla
Ehkä sen aiheuttaa aurinko, ehkä meri tai ehkä vain se tosiseikka, että manner on eri. Egyptiläinen kulttuuri ja mentaliteetti eivät paljon enempää voisi erota suomalaisesta. Kadulla kävellessä naiset saavat kuulla samat kohteliaisuudet kymmeniä kertoja päivässä, taksissa kuljettaja utelee oletko naimisissa, ihmiset ovat aidosti kiinnostuneita toisistaan, kieltä ei osata, mutta sitä puhutaan, hinnat ja kaikki siihen liittyvä ilonpito ovat Egyptissä arkipäivää. Listaa voisi kai jatkaa loputtomiin.
Eroavaisuuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden tähden, Egypti on hieno maa. Turkoosina hehkuva Punainen meri on maalta katsottuna suoraan postikortista ja pinnan alla väriloisto huikaisee. Snorklaaminen ja sukeltaminen todella avaavat uuden maailman. Aurinko paistaa aamusta iltaan ja lämpötila huitelee kolmessakymmenessä. Suomesta kantautuvat kaiut lumesta eivät oikein mahdu tajuntaan.
Kaksi viikkoa sitten saavuin Egyptin Hurghadaan enkä edes voi käsittää mitä kaikkea olen jo ehtinyt kokea. Introviikot ovat takana ja eilen puin ensimmäistä kertaa ylleni uniformun ja aloitin työt. Työyhteisömme on mahtava ja ruotsin puhuminenkin sujuu päivä päivältä sujuvammin. Hienoimpia kokemuksia viimeisten kahden viikon aikana ovat olleet seuraavat:
1. Pyramidit. Niitä ei voi sanoin kuvailla. Kun seisoo Kheopsin pyramidin juurella ei voi kuin ihailla. Sisältä ne kylläkin ovat aika tunkkaisia.
2. Meri, snorklaaminen ja sukeltaminen. Kuka olisi uskonut, että Avaran luonnon vihaaja voi nauttia kalojen katselemisesta. Ensi viikolla aion aloittaa sukelluskurssin, inshallah.
3. Uudet ihmiset. Erilaiset ihmiset, eri taustoista ovat päätyneet samaan paikkaan. Voiko olla hienompaa?
4. Delfiinit. Viiden delfiinin parvi löysi samaan aikaan samaan paikkaan veneemme kanssa.
Kaiken tämän lisäksi olen ratsastanut kamelilla, veneillyt Niilillä, kokenut Saharan laajuuden, oppinut muutamia sanoja arabiaa, ruskettunut ja kokenut Egyptin liikenteen kaoottisuuden. Pahoin pelkään, että kukaan ei enää uskalla Suomessa tulla kyytiini, sillä täällä tärkein apuväline ajamisessa on torvi ja vilkuttaminen on turhaa. Kairossa jokaisessa autossa oli lommo, naarmu tai mitä mielenkiintoisempia naru- ja ilmastointiteippiviritelmiä.
Minä viihdyn. Ennen lähtöä ajattelin, että nyt kulttuuri muuttuu sen verran, että jonkilainen kulttuurishokki saattaa tulla. No ainakaan vielä siitä ei ole tietoakaan. Nautin aivan suunnattomasti siitä, että saan kokea koko ajan uutta ja ihmeellistä ja saan oppia tuntemaan uusia ihmisiä. Haasteita riittää ja ne ovat tervetulleita. Olen siellä, missä minun pitääkin.
Meri ja useat maat erottavat Egyptin ja Suomen toisistaan. Tähdet yläpuolella ovat kuitenkin samat riippumatta siitä, mistä niitä katsoo, mitä nyt kuu on vähän eri suuntaan kallellaan.
Eroavaisuuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden tähden, Egypti on hieno maa. Turkoosina hehkuva Punainen meri on maalta katsottuna suoraan postikortista ja pinnan alla väriloisto huikaisee. Snorklaaminen ja sukeltaminen todella avaavat uuden maailman. Aurinko paistaa aamusta iltaan ja lämpötila huitelee kolmessakymmenessä. Suomesta kantautuvat kaiut lumesta eivät oikein mahdu tajuntaan.
Kaksi viikkoa sitten saavuin Egyptin Hurghadaan enkä edes voi käsittää mitä kaikkea olen jo ehtinyt kokea. Introviikot ovat takana ja eilen puin ensimmäistä kertaa ylleni uniformun ja aloitin työt. Työyhteisömme on mahtava ja ruotsin puhuminenkin sujuu päivä päivältä sujuvammin. Hienoimpia kokemuksia viimeisten kahden viikon aikana ovat olleet seuraavat:
1. Pyramidit. Niitä ei voi sanoin kuvailla. Kun seisoo Kheopsin pyramidin juurella ei voi kuin ihailla. Sisältä ne kylläkin ovat aika tunkkaisia.
2. Meri, snorklaaminen ja sukeltaminen. Kuka olisi uskonut, että Avaran luonnon vihaaja voi nauttia kalojen katselemisesta. Ensi viikolla aion aloittaa sukelluskurssin, inshallah.
3. Uudet ihmiset. Erilaiset ihmiset, eri taustoista ovat päätyneet samaan paikkaan. Voiko olla hienompaa?
4. Delfiinit. Viiden delfiinin parvi löysi samaan aikaan samaan paikkaan veneemme kanssa.
Kaiken tämän lisäksi olen ratsastanut kamelilla, veneillyt Niilillä, kokenut Saharan laajuuden, oppinut muutamia sanoja arabiaa, ruskettunut ja kokenut Egyptin liikenteen kaoottisuuden. Pahoin pelkään, että kukaan ei enää uskalla Suomessa tulla kyytiini, sillä täällä tärkein apuväline ajamisessa on torvi ja vilkuttaminen on turhaa. Kairossa jokaisessa autossa oli lommo, naarmu tai mitä mielenkiintoisempia naru- ja ilmastointiteippiviritelmiä.
Minä viihdyn. Ennen lähtöä ajattelin, että nyt kulttuuri muuttuu sen verran, että jonkilainen kulttuurishokki saattaa tulla. No ainakaan vielä siitä ei ole tietoakaan. Nautin aivan suunnattomasti siitä, että saan kokea koko ajan uutta ja ihmeellistä ja saan oppia tuntemaan uusia ihmisiä. Haasteita riittää ja ne ovat tervetulleita. Olen siellä, missä minun pitääkin.
Meri ja useat maat erottavat Egyptin ja Suomen toisistaan. Tähdet yläpuolella ovat kuitenkin samat riippumatta siitä, mistä niitä katsoo, mitä nyt kuu on vähän eri suuntaan kallellaan.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Kun tänään lähden.
Kun tänään lähden, mitä haluaisin sanoa?
Olen iloinen ja kaipaan jo nyt.
Poden huonoa omaatuntoa siitä, että lennän taas lentokoneella.
Olen matkalla sinne, minne kurjet ovat jo lähteneet
Äiti ja isä, anteeksi, jos olen välillä ollut aika sietämätön.
Haluaisin ostaa pyramidin Gizasta (sen ainoan, jota en unessani räjäyttänyt).
Pelkään, että en mahdu uniformuuni.
Toivon oppivani seuraavan kuuden kuukauden aikana arabiaa, tanskaa ja norjaa.
Koen, että olen etuoikeutettu.
Ennen kaikkea kuitenkin:
Heippa ja nähdään taas.
Olen iloinen ja kaipaan jo nyt.
Poden huonoa omaatuntoa siitä, että lennän taas lentokoneella.
Olen matkalla sinne, minne kurjet ovat jo lähteneet
Äiti ja isä, anteeksi, jos olen välillä ollut aika sietämätön.
Haluaisin ostaa pyramidin Gizasta (sen ainoan, jota en unessani räjäyttänyt).
Pelkään, että en mahdu uniformuuni.
Toivon oppivani seuraavan kuuden kuukauden aikana arabiaa, tanskaa ja norjaa.
Koen, että olen etuoikeutettu.
Ennen kaikkea kuitenkin:
Heippa ja nähdään taas.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Viidestoista yö
Kun istuu kalliolla, tuntee suolan tuoksun tuulessa ja näkee, kuinka aurinko laskee horisonttiin meren taakse, ei ole kiire mihinkään. Ei sittenkään, vaikka viimeinen näytön paikka odotuttaa itseään seuraavana aamuna ja vaikka istut siinä kahden ihmisen kanssa, jotka vielä pari viikkoa sitten olivat kasvottomia kulkijoita kadulla.
Jos joku olisi sanonut minulle kaksi viikkoa sitten, että tulet elämään yhden elämäsi rankimmista jaksoista seuraavan kahden viikon aikana, en olisi uskonut. Nyt, kun nuo kaksi viikkoa ovat takana, voin sanoa, että tuo joku oli oikeassa. Mallorcan auringon alla me 18 Tjäreborgin opaskoululaista istuimme noin aamuyhdeksästä iltakuuteen luokkahuoneessa opiskellen teoriassa ja käytännössä tulevia työtehtäviämme. Suoritimme neljä koetta, joista kolme oli suullisia esiintymiskokeita ja viimeinen oli kirjallinen loppukoe kaikesta oppimastamme. Iltaisin valmistelimme vielä tulevien päivien tehtävät ja kokeet ja samalla yritimme parhaamme mukaan tutustua toisiimme.
Ensimmäinen viikko oli tappavan tehokasta, ja uskon, että opettajamme testasivat meidän stressin- ja väsymyksensietokykyämme. Toisella viikolla tahti hieman helpotti, ja saimme nauttia vierailevista tähdistä ja pääsimme päiväretkelle legendaarisen Mallorcan syövereihin.
Emme tienneet mitään etukäteen, emmekä oikeastaan tiedä vieläkään mitään. Periaatteessa ympäri Suomea on nyt 18 vastavalmistunutta matkaopasta, mutta me odotamme vieläkin tietoa kohteesta ja ajasta. Epätietoisuus kestää vielä yhdestä kolmeen päivään, pahimmassa tapauksessa vieläkin kauemmin. Siltikin olen seesteisempi kuin pitkiin aikoihin.
Viidentenätoista yönä makasin omassa sängyssäni. Katselin samoja tähtiä, joita olin niin monena iltana katsellut parvekkeeltamme Mallorcalla, mutta tuuli ja sade kuulostivat suomalaisilta ikkunaani vasten. Syksyn sävel oli vahvistunut melkoisesti kahden viikon poissaoloni aikana. Mietin kaikkea, mitä juuri oli tapahtunut enkä oikein edes ymmärtänyt mitään.
Ainakin yhden asian olin kuitenkin oppinut: Se, joka ei etsi, ei voi löytää.
Jos joku olisi sanonut minulle kaksi viikkoa sitten, että tulet elämään yhden elämäsi rankimmista jaksoista seuraavan kahden viikon aikana, en olisi uskonut. Nyt, kun nuo kaksi viikkoa ovat takana, voin sanoa, että tuo joku oli oikeassa. Mallorcan auringon alla me 18 Tjäreborgin opaskoululaista istuimme noin aamuyhdeksästä iltakuuteen luokkahuoneessa opiskellen teoriassa ja käytännössä tulevia työtehtäviämme. Suoritimme neljä koetta, joista kolme oli suullisia esiintymiskokeita ja viimeinen oli kirjallinen loppukoe kaikesta oppimastamme. Iltaisin valmistelimme vielä tulevien päivien tehtävät ja kokeet ja samalla yritimme parhaamme mukaan tutustua toisiimme.
Ensimmäinen viikko oli tappavan tehokasta, ja uskon, että opettajamme testasivat meidän stressin- ja väsymyksensietokykyämme. Toisella viikolla tahti hieman helpotti, ja saimme nauttia vierailevista tähdistä ja pääsimme päiväretkelle legendaarisen Mallorcan syövereihin.
Emme tienneet mitään etukäteen, emmekä oikeastaan tiedä vieläkään mitään. Periaatteessa ympäri Suomea on nyt 18 vastavalmistunutta matkaopasta, mutta me odotamme vieläkin tietoa kohteesta ja ajasta. Epätietoisuus kestää vielä yhdestä kolmeen päivään, pahimmassa tapauksessa vieläkin kauemmin. Siltikin olen seesteisempi kuin pitkiin aikoihin.
Viidentenätoista yönä makasin omassa sängyssäni. Katselin samoja tähtiä, joita olin niin monena iltana katsellut parvekkeeltamme Mallorcalla, mutta tuuli ja sade kuulostivat suomalaisilta ikkunaani vasten. Syksyn sävel oli vahvistunut melkoisesti kahden viikon poissaoloni aikana. Mietin kaikkea, mitä juuri oli tapahtunut enkä oikein edes ymmärtänyt mitään.
Ainakin yhden asian olin kuitenkin oppinut: Se, joka ei etsi, ei voi löytää.
tiistai 17. elokuuta 2010
Lähdön hetkellä
Lähes vuosi sitten lähdin ja yli puoli vuotta sitten tulin takaisin. Nyt on taas aika lähteä. Ehkä olen levoton sielu. Ehkä en ikinä löydäkään paikkaani maailmassa. Ehkä onnellisuuteni ei ole sidottu yhteen paikkaan. Ehkä minun ei pidä ollakaan onnellinen. Tiedän vain, että minun pitää lähteä.
Tähän asti matkani on ollut aika suoraviivaista. Olen mennyt koulusta kouluun ja suorittanut, mitä on pitänyt. Viime keväänä ymmärsin, että nyt saa riittää. Tällä hetkellä nautin tiedosta, että en tiedä yksityiskohtia, aikoja enkä oikeastaan paikkojakaan. Tiedän vain, että perjantaiaamuna lennän kohti Mallorcaa, olen siellä kaksi viikkoa ja lennän kotiin. Sen jälkeen kaikki on auki.
Luomisen tuska kulkee lähtöjeni kanssa käsi kädessä. Viimeksi en pystynyt kirjoittamaan runoa lähdöstäni, ennen kuin todella olin valmis. Tällä kerralla ongelma oli blogini nimi. Mietin viikkoja, mutta nimi odotti viimeiseen asti, ennen kuin paljastautui minulle. Jälleen kerran tiedän, että olen valmis lähtöön. Egotripin sanoin: ”Aina matkalla jonnekin. Minne ikinä päätyykin, on puolitiessä jostain.” En tiedä pääsenkö ikinä perille, mutta ainakin olen ollut matkalla.
Tähän asti matkani on ollut aika suoraviivaista. Olen mennyt koulusta kouluun ja suorittanut, mitä on pitänyt. Viime keväänä ymmärsin, että nyt saa riittää. Tällä hetkellä nautin tiedosta, että en tiedä yksityiskohtia, aikoja enkä oikeastaan paikkojakaan. Tiedän vain, että perjantaiaamuna lennän kohti Mallorcaa, olen siellä kaksi viikkoa ja lennän kotiin. Sen jälkeen kaikki on auki.
Luomisen tuska kulkee lähtöjeni kanssa käsi kädessä. Viimeksi en pystynyt kirjoittamaan runoa lähdöstäni, ennen kuin todella olin valmis. Tällä kerralla ongelma oli blogini nimi. Mietin viikkoja, mutta nimi odotti viimeiseen asti, ennen kuin paljastautui minulle. Jälleen kerran tiedän, että olen valmis lähtöön. Egotripin sanoin: ”Aina matkalla jonnekin. Minne ikinä päätyykin, on puolitiessä jostain.” En tiedä pääsenkö ikinä perille, mutta ainakin olen ollut matkalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)