Ei kai jäähyväisiin voi tottua. Oikeastaan en edes halua, sillä se merkitsisi minulle sitä, että olisin kovettunut sisältä. Että minulle olisi yhdentekevää, kuka elämässäni pysyy.
Eilen iltapäivällä jätin jäähyväiset Egyptillä, maalle, joka oli ollut kotini viimeiset 13 kuukautta. Jätin myös jäähyväiset niille ihmisille, jotka yhä olivat jäljellä Egyptissä. Monet ihmiset, joiden kanssa olin työskennellyt lähes päivittäin, joiden kanssa olin istunut pitkiä iltoja kahviloissa parantamassa maailmaa, jäivät seisomaan lentokentälle, kun nostin rinkan olalleni, otin matkalaukun käteeni, käännyin ja kävelin pois kyynelten valuessa poskillani.
Lähtö oli monella tavalla helpotus, mutta helppo se ei silti ollut. En tiedä näenkö tärkeiksi tulleita ihmisiä enää. Tiedän, että yhteydenpito on tänä päivänä helppoa, mutta tiedän myös miten helppoa on olla pitämättä yhteyttä.
Kyynelien ja viiden tunnin lennon jälkeen lentokentällä vastassa oli vanhempani ja Laura, ja tiesin tulleeni kotiin. Syksyinen Suomi on minun lomani, enkä vaihtaisi sitä mistään hinnasta.
