Aika lentää kuin siivillä, sillä jo puolitoista kuukautta on vierähtänyt siitä, kun lähdin Helsinki-Vantaalta kohti uusia seikkailuja. Paljon on ehtinyt tapahtua ja elämä on asettunut uomiinsa. Suomen lumi tuntuu Saharan hiekan keskellä todella kaukaiselta.
Töissä on mahtavaa. Uusia haasteita on joka päivä ja on hienoa huomata, että alkaa myös oppia jotain. Tylsää hetkeä ei juurikaan tule, ja nautin todellakin töistä aivan uskomattoman paljon. Luxorin retkestä on tullut ehdoton suosikkini ja varsinkin kahden päivän Luxor on huippumukava, sillä siellä ei tarvitse juosta pää kolmantena jalkana nähtävyydeltä toiselle, vaan siellä on aikaa myös vain olla.
Aurinko paistaa edelleen, mutta illat ovat alkaneet selkeästi viilentyä. Tuuli tekee myös oman mausteensa lämpötiloihin.
On täällä toki tullut huomattua, että elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Oma kämppikseni muutti tuossa puolisentoista viikkoa sitten pois, ja sen jälkeen olen asunut yksin aika eristyksissä. Jos hyvin käy, pääsen kuitenkin sunnuntaina muuttamaan oikeaan asuntooni, joka on ollut remontissa. Isossa opasryhmässä on alkanut myös huomata pientä rakoilua ihmissuhteissa, jotka toivottavasti tasaantuvat ajan myötä. Selkäni on jälleen myös reistaillut, ja tällä hetkellä olen lääkekuurilla, joka kylläkin on auttanut jo todella kiitettävästi. Ensimmäiset jäähyväiset on jo jätetty. Eräs opas, johon ehdin kuluneiden kuuden viikon aikana tutustua ja kiintyä, lähti kohti uusia haasteita ja uutta kohdetta. Sain esimakua siitä, miltä minusta aikoinaan tuntuu, kun on aika jättää Egypti taakse. Tiedän jo nyt, että se ei tule olemaan helppoa, sillä olen oppinut rakastamaan kaikkea tätä kaaosta, jonka keskellä elän.
Olen lisäksi alkanut pikku hiljaa oppia arabiaa. Ei ole hienompaa tunnetta kuin se, että alkaa tunnistaa muiden keskustelusta sanoja ja että pystyy itse jo käyttämään arabiaa elämän pienissä tapahtumissa, kuten tilauksen tekemisessä tai taksin hinnan sopimisessa. Tein sopimuksen itseni kanssa, että opettelen ensin puhumaan, ja jos sitten vielä energiaa riittää, niin alan opetella kirjaimia. Tällä hetkellä voimavarani eivät millään riitä molempiin. Milad antoi minulle meriretkellä jo esimakua myös kirjaimien opettelusta, mutta se vain vahvisti päätöstäni jättää ne tuonnemmaksi.
Mikä kuitenkin hienointa, olen vihdoin ja viimein aloittanut Open water -sukelluskurssin. Ensimmäinen kurssipäivä on takana ja kolme edessä. Vedenalainen maailma odottaa aivan lähellä, ja tuo maailma on todellakin jotain sellaista, mitä kukaan ei voi kuvitella ennen kuin sen itse kokee. Paljon on vielä opittavaa, mutta otan kaiken vastaan avosylin.
Muutaman sanan haluan sanoa vielä paikallisista. Ihmiset joita tapaa kadulla - ne jotka yrittävät kaupitella kaikkea, mikä irti lähtee - eivät todellakaan kerro mitään tämän maan ihmisistä. Ne ihmiset, joihin oikeasti tutustuu, ja ne jotka haluavat tutustua sinuun ihmisenä, eivätkä rahojesi takia, ovat oikeaa Egyptiä, ja tuo Egypti on korvaamatonta. Egyptiläisten huumorintaju on parasta, mihin tähän mennessä olen törmännyt, ja paikalliset voivat kertoa mitä uskomattomimpia tarinoita tosina niin kauan, että kuulijat alkavat niihin lopulta uskoa. Minua on jo ainakin vedätetty ihan 6-0 pariin kertaan. Jos et voi nauraa itsellesi, älä tule Egyptiin. Jos haluat saada lojaaleja ja pyyteettömiä ystäviä, tämä on oikea paikka.
