Neljä kuukautta, sen enempää ei tarvita. Olen nyt toistamiseen huomannut, miten neljässä kuukaudessa pystyy kiintymään paikkaan ja siellä oleviin ihmisiin. Tuo kiintymys on todellista. En osaa sanoa, oliko musertavampaa sanoa hyvästit aikoinaan Englannille vai kaksi kuukautta sitten Egyptille, mutta kummallakin kerralla hyvästien jättäminen on jättänyt minuun syvän haavan. Englannin haava on jo jonkin aikaa sitten arpeutunut, ja tuota aikaa muistellessani en voi olla hymyilemättä ja miettimättä, miten hienoja asioita olen saanut kokea. Jälleennäkeminen, ainakin joidenkin Englannissa tapaamieni ihmisten kanssa, on edelleen korkealla toivelistallani. Egyptin haava on ollut avoin ja märkivä, ja se alkoi parantua vasta kuukausi takaperin, kun sain työtarjouksen, jota olin toivonut: työskentelen kesäkauden 2011 Egyptin Hurghadassa. Huomenna haavani saa umpeutua toistaiseksi, kun palaan rakastamani maan kamaralle, ja näen ihmiset, joita olen kaivannut ja ikävöinyt.
Näin jälkeen päin ajateltuna tälläkin ajalla, jonka olen Suomessa viettänyt, on eittämättä ollut tarkoituksensa. Olen joutunut kohtaamaan asioita ja olen kai vähän muuttunutkin elämän jokaisella osa-alueella, nimittäin fyysisellä, henkisellä, sosiaalisella ja emotionaalisella. Lisäksi olen yhtä Dostojevskia, Waltaria ja Bulgakovia sivistyneempi. Brecht joutuu odottamaan seuraavaan kertaan.
Vaikka fyysisesti olenkin ollut Suomessa, olen ollut samalla myöskin aivan toisella puolella maailmaa, maassa, jossa taisteltiin ihmisarvon ja tasa-arvon puolesta. Suomen vaalileikit ja poliittiset sanankäänteet ovat tuntuneet yhdentekeviltä ja silti pelottavilta. Egyptissä ollaan ainakin matkalla kohti parempaa maailmaa; Suomessa tuntuu, että suunta on täysin päinvastainen. Tiedän senkin, että kun saavun jälleen Egyptiin, en ole siltikään pelkästään yhdessä paikassa, sillä osa minusta on myös aina Suomessa, vaikka Suomen kritisoiminen onkin yksi ajanviettotapasuosikeistani.
Lumi ja pakkanen vaihtuu pian aurinkoon ja hiekkaan. En malta odottaa, että pääsen taas työn touhuun enkä myöskään kaikkia niitä uusia kokemuksia, mitä kesä tuo tullessaan. Lähes vuosi on vierähtänyt siitä, kun hain tätä työtä. Yli puoli vuotta sitten kävin opaskoulun ja neljä kuukautta olen ollut oppaana. Kertaakaan en ole heittäytymistäni katunut. Vuosi sitten en olisi myöskään voinut uskoa, että voin vilpittömin silmin sanoa: rakastan työtäni. Kuinka moni voi sanoa saman?
