Lähes vuosi sitten lähdin ja yli puoli vuotta sitten tulin takaisin. Nyt on taas aika lähteä. Ehkä olen levoton sielu. Ehkä en ikinä löydäkään paikkaani maailmassa. Ehkä onnellisuuteni ei ole sidottu yhteen paikkaan. Ehkä minun ei pidä ollakaan onnellinen. Tiedän vain, että minun pitää lähteä.
Tähän asti matkani on ollut aika suoraviivaista. Olen mennyt koulusta kouluun ja suorittanut, mitä on pitänyt. Viime keväänä ymmärsin, että nyt saa riittää. Tällä hetkellä nautin tiedosta, että en tiedä yksityiskohtia, aikoja enkä oikeastaan paikkojakaan. Tiedän vain, että perjantaiaamuna lennän kohti Mallorcaa, olen siellä kaksi viikkoa ja lennän kotiin. Sen jälkeen kaikki on auki.
Luomisen tuska kulkee lähtöjeni kanssa käsi kädessä. Viimeksi en pystynyt kirjoittamaan runoa lähdöstäni, ennen kuin todella olin valmis. Tällä kerralla ongelma oli blogini nimi. Mietin viikkoja, mutta nimi odotti viimeiseen asti, ennen kuin paljastautui minulle. Jälleen kerran tiedän, että olen valmis lähtöön. Egotripin sanoin: ”Aina matkalla jonnekin. Minne ikinä päätyykin, on puolitiessä jostain.” En tiedä pääsenkö ikinä perille, mutta ainakin olen ollut matkalla.
