Kun lentokone oli laskeutunut Helsinki-Vantaan lentokentälle heräsin vihdoin viiden tunnin koomastani. Siinä samassa, kun olin istunut istuimelleni, vaivuin tiedottomaan uneen, enkä herännyt edes koneen noustessa. Edelliset noin kahdeksan tuntia olivat olleet raskaat ja itkun täyteiset, kun olin hyvästellyt erittäin tärkeiksi tulleita ihmisiä ja rakastamaani maata. Kun kone oli maan kamaralla, joku avasi ikkunaa peittäneen suojan. Näkymä kuvasti täysin sisäistä tilaani: harmaa loska maassa, räntäsade ja lämpötila siellä nollan vaiheilla. Viimeiset hyvästit annettiin vielä lentokentän porttien ulkopuolella, kun minun ja kollegani Heinin tiet erosivat neljän kuukauden jälkeen.
Kaikki tuntui unelta - pahalta sellaiselta.
Jäähyväisten vastapainona vanhempani olivat minua vastassa kentällä. Heidän syleilynsä toivottivat minut tervetulleiksi talviseen Suomeen.
Olen kuin välitilassa, jossa kaikki tuntui aluksi täysin epätodelliselta. Muutaman päivän jälkeen aloin lukea Rikosta ja rangaistusta ja liikkua. Ymmärsin, että sekä mieleni että ruumiini tarvitsevat virikkeitä. Lisäksi olen tavannut ystäviä ja kavereita sekä hiihtänyt ja tehnyt lumienkeleitä.
Silti. Minulla on ikävä. Olen turhautunut. Haluan sinne, mistä lähdinkin.
torstai 17. helmikuuta 2011
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Kerro miltä se tuntuu
Olen istunut satoja kertoja television edessä ja katsonut kuvia kaduille vyöryvistä ihmisjoukoista, mellakkapoliiseista pamppuineen ja kilpineen, tulesta ja vihasta sekä loppujen lopuksi armeijan tankeista, jotka tulevat suojelemaan turvallisuuden rippeitä revityssä kaupungissa. Kun olen viimeiset viisi päivää katsellut noita kuvia oloni on ollut epätodellinen. En olekaan enää se ulkopuolinen, joka voi unohtaa kaiken suljettuaan television. Silmäni eivät sulkeudu napin painalluksesta eikä mieleni anna minulle rauhaa, sillä kaikki tuo tapahtuu kotioveni ulkopuolella. Viimeistään pari päivää sitten kaikki hyökkäsi konkreettisesti päin kasvoja, kun näimme töistä kotiin ajaessamme kokoontuvat ihmisjoukot ja rivejään tiivistävät mellakkapoliisit.
Tulevaisuus on paksun verhon takana, joka raottuu vähitellen ja sulkeutuu aina samaan tahtiin. Kun maa on siinä pisteessä, että ihmiset kokevat, että kadulle lähteminen on ainoa vaikutuskeino, asiat eivät ole olleet hyvin enää pitkään aikaan. Tunisian tapahtumien jälkeen, kukaan ei uskonut, että täällä kävisi samoin, mutta vallanpitäjät eivät myöskään halunneet nähdä, millaisessa ahdingossa miljoonat ihmiset elävät. Palkkataso on naurettavan alhainen ja ihmisten täytyy työskennellä epäinhimillisiä työaikoja elättääkseen perheensä. Näitä ihmisjoukkoja on vaikea hallita enää tässä vaiheessa, kun padot ovat murtuneet.
Hurghadassa tilanne on kuitenkin suhteellisen hyvä. Täällä ihmiset lähtevät kaduille vain suojellaakseen kauppojaan ja omaisuuttaan. Täällä tiedetään, millainen katastrofi kohtaisi niin monia ihmisiä, jos turistien virta täältä yllättäen loppuisi - Hurghadassa asuvat 200 000 ihmistä menettäisivät kerrasta elinkeinonsa. Kaduilla tapaamani ihmiset ovat huolissaan ja tulevat kysymään mielipidettäni siitä, tuleeko lentoja yhä Hurghadaan. Tämä kaupunki, tämä kansa ja tämä maa on veitsen terällä.
Torstai-illasta lähtien Internet suljettiin, matkapuhelinten toimintaa alettiin rajoittaa ja toissapäivänä aamulla, kun avasin television, näin vain häiriökuvaa. On vaikea ymmärtää, millaiset laput silmillä päättäjät täällä oikein kulkevat. Luulevatko he tosiaan uutispimennolla saavansa ihmiset takaisin koteihinsa. Tässäpä uutispommi: päinvastoin! Kaikki ihmiset ovat niin raivoissaan jo alun perin, että moinen idiotismi vain ajaa yhä useampia ja useampia ihmisiä kaduille kertomaan mielipiteensä. Kysymys kuuluukin, kuinka kauan Mubarak aikoo huijata itseään.
Egyptissä kaikki elävät hetken kerrallaan, tunnin kerrallaan, puhelun kerrallaan ja päivän kerrallaan. Kaiken sekasorron keskellä kaikille yksi asia on kuitenkin aina ylitse muiden: ovathan minun läheiseni kunnossa?
NB. Tämän tekstin julkaistessani olen Suomessa. Lento saapui loskaisen maan kamaralle kymmenen aikaan aamulla. Kaikki suomalaiset turistit ja sitä myötä myös matkaoppaat evakuoidaan Egyptistä luultavasti tämän viikon aikana, ja maahan ei viedä uusia pohjoismaisia turisteja ainakaan helmikuun 23:een päivään saakka. Tällä hetkellä Egyptissä toimii Internet ja lähtiessäni rakastamani maan kamaralta tunnelma oli varovaisen toiveikas. Seuraava viikko tulee kertomaan paljon siitä, saako maahan palata, ja jos saa, milloin.
Tulevaisuus on paksun verhon takana, joka raottuu vähitellen ja sulkeutuu aina samaan tahtiin. Kun maa on siinä pisteessä, että ihmiset kokevat, että kadulle lähteminen on ainoa vaikutuskeino, asiat eivät ole olleet hyvin enää pitkään aikaan. Tunisian tapahtumien jälkeen, kukaan ei uskonut, että täällä kävisi samoin, mutta vallanpitäjät eivät myöskään halunneet nähdä, millaisessa ahdingossa miljoonat ihmiset elävät. Palkkataso on naurettavan alhainen ja ihmisten täytyy työskennellä epäinhimillisiä työaikoja elättääkseen perheensä. Näitä ihmisjoukkoja on vaikea hallita enää tässä vaiheessa, kun padot ovat murtuneet.
Hurghadassa tilanne on kuitenkin suhteellisen hyvä. Täällä ihmiset lähtevät kaduille vain suojellaakseen kauppojaan ja omaisuuttaan. Täällä tiedetään, millainen katastrofi kohtaisi niin monia ihmisiä, jos turistien virta täältä yllättäen loppuisi - Hurghadassa asuvat 200 000 ihmistä menettäisivät kerrasta elinkeinonsa. Kaduilla tapaamani ihmiset ovat huolissaan ja tulevat kysymään mielipidettäni siitä, tuleeko lentoja yhä Hurghadaan. Tämä kaupunki, tämä kansa ja tämä maa on veitsen terällä.
Torstai-illasta lähtien Internet suljettiin, matkapuhelinten toimintaa alettiin rajoittaa ja toissapäivänä aamulla, kun avasin television, näin vain häiriökuvaa. On vaikea ymmärtää, millaiset laput silmillä päättäjät täällä oikein kulkevat. Luulevatko he tosiaan uutispimennolla saavansa ihmiset takaisin koteihinsa. Tässäpä uutispommi: päinvastoin! Kaikki ihmiset ovat niin raivoissaan jo alun perin, että moinen idiotismi vain ajaa yhä useampia ja useampia ihmisiä kaduille kertomaan mielipiteensä. Kysymys kuuluukin, kuinka kauan Mubarak aikoo huijata itseään.
Egyptissä kaikki elävät hetken kerrallaan, tunnin kerrallaan, puhelun kerrallaan ja päivän kerrallaan. Kaiken sekasorron keskellä kaikille yksi asia on kuitenkin aina ylitse muiden: ovathan minun läheiseni kunnossa?
NB. Tämän tekstin julkaistessani olen Suomessa. Lento saapui loskaisen maan kamaralle kymmenen aikaan aamulla. Kaikki suomalaiset turistit ja sitä myötä myös matkaoppaat evakuoidaan Egyptistä luultavasti tämän viikon aikana, ja maahan ei viedä uusia pohjoismaisia turisteja ainakaan helmikuun 23:een päivään saakka. Tällä hetkellä Egyptissä toimii Internet ja lähtiessäni rakastamani maan kamaralta tunnelma oli varovaisen toiveikas. Seuraava viikko tulee kertomaan paljon siitä, saako maahan palata, ja jos saa, milloin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)